Onko tämä toimittajalle sopivaa?

Tietokoneeni takakannen omenalogon peittona on tarra, joka varoittaa kaivosteollisuudesta. Joskus tietokone on mukanani juttukeikoilla ja kysyn itseltäni, onko se ihan asiallinen.

Tämä on ääriesimerkki ja niin pieni asia, että nolottaa tunnustaa, että mietin näin. Mutta mietin silti, enkä ole ainoa.

Mietin jatkuvasti: voinko allekirjoittaa adressin, pysäyttää metsäkoneen tai marssia mielenosoituksessa, esimerkiksi.

Tuskin kaikki opiskelutoverini ovat yhtä neuroottisia kuin minä. Kuitenkin aika monen kanssa päädymme puhumaan näistä samoista asioista toistuvasti, ja siitä tiedän, etten ole ajatuksineni yksin.

Varmistuakseni asiasta kysyn kuitenkin asiaa kolmelta muulta nykyiseltä tai entiseltä opiskelijalta.

Syksyllä 2023 Suomessa vallattiin kouluja, ensin Helsingissä ja sitten vaikka missä. Tampereen yliopistossa mekin vastustimme leikkauksia, maahanmuuton kiristystä ja ikävää meininkiä. Yritimme sanoa, että meillä voisi olla kivempaakin, ja että yliopiston pitäisi haluta sitä myös.

Se tuntui ihan järkevältä ajankäytöltä opiskelijalle. Yliopistossa, jossa tarkoitus onkin katsoa maailmaa kriittisesti ja luoda uutta.

Journalistiikan opiskelijoita mietitytti, olisiko valtaukseen osallistumisesta haittaa, muistelee kolmannen vuoden toimittajaopiskelija Tilda Enne.

”Siitä oli aika paljon näkemyksiä. Mutta kyllä se, paremman sanan puutteessa, ahdistus siitä, että se vaikuttaisi negatiivisesti uraan tai uskottavuuteen, oli selvästi mielessä.”

Enne osallistui. Jälkikäteen se kyllä purikin perseeseen, hän toteaa.

Toukokuussa 2024 hän oli Aamulehden toimittajana raportoimassa opiskelijoiden Palestiina-mielenosoituksesta, jonka poliisi tuli hajottamaan. Tuttu naama käskettiin mielenosoittajien mukana pihalle, vaikka päässä olikin toimittajanhattu.

Oma painajaisskenaarioni on tämä: jostain tulee palautetta, niin kuin aina tulee. Joku kaivelee historiaani ja sometykkäyksiäni ja päättelee, että olen puolueellinen. Minua syytetään valetoimittajaksi, joka kaivaa maata kunnon journalismin alta. Riippumatta siitä, olenko tehnyt työni huonosti, se näyttää pahalta.

Samalla käy ilmi, että minua ei olekaan tunnettu töissä. Pomoni ja kollegani pöyristyvät, olen petturi ja typerys! Olisihan minun pitänyt tietää paremmin, tällaista ei toimitukseen tarvita.

Enteelle (?) ei käynyt näin. Hän kertoo toimituksen ja päätoimittajan tukeneen. Se oli iso helpotus, vaikka kollegoiden tuki ei täysin poistakaan huolta siitä, miten lukijat saattaisivat tulevissa tilanteissa suhtautua.

Palautetta kun voi joka tapauksessa tulla melkein mistä vain. Kun Enne kirjoitti yläosattomista uimareista, sähköpostiin satoi huorittelua.

Yliopiston tapaus muutti Enteen käsitystä siitä, millaista aktivismia hän voi tehdä ja mitä ei.

Hänelle tuli selväksi, ettei voisi enää olla järjestämässä vastaavaa.

Ei niinkään yleisön vuoksi vaan haastateltavien, joiden kohtaaminen eri rooleissa voi tuottaa hankaluuksia. Se hänen olisi pitänyt tajuta jo ennen juttukeikkaa, hän sanoo.

Toisaalta Enne ajattelee hyötyvänsä taustastaan. Ennen toimittajaopintoja hän asui vuosia Britanniassa ja oli siellä monessa mukana.

Esimerkiksi juttua lasten vastikkeellisesta seksistä olisi tuskin syntynyt, ellei hän olisi vuosia sitten vastaillut järjestössä väkivallan uhreja auttavaan puhelimeen. Hänellä ei ehkä olisi ollut aiheen käsittelyyn kieltä ja herkkyyttä, eikä koko aihe olisi välttämättä tullut yksinkertaisesti mieleen.

Tämän jutun piti alkaa henkilökohtaisilla tarinoilla. Päiväkirjamerkinnöillä, julistuksilla tai ehkä listalla siitä, mitä olen tehnyt tai toivonut tehneeni. En pääse alkua pidemmälle.

Mitä se teille kuuluu?

Pidän läpinäkyvyyttä kyllä tärkeänä, eli kun on syytä, kerron kyllä, jos pelkään olevani jäävi kirjoittamaan jostain.

Mitään tunnustuslistaa en usko kuitenkaan olevani velkaa. Pelkään, että jos kirjoitankin nyt huonosti, näkemyksistäni syntyy väärä kuva. Saatatte ajatella, että olen lapsellinen enkä ymmärrä, mistä journalismissa on oikeasti kyse.

Pelkään teidän ajattelevan, että olen vääränlainen toimittaja.

Toimittaja Sanna Ukkola oli viimeksi kesällä huolissaan siitä, että luottamus mediaan rapautuu, koska uusi toimittajapolvi haluaa ottaa kantaa ja ajaa ”punavihreitä” arvoja.

Tätä enemmän mieleen on jäänyt kaikumaan Journalistiliiton väistyvän puheenjohtajan Hanne Ahon sanat haastattelussa:

“Jos haluat vaikuttaa poliittisesti, silloin journalismi ei ole oikea tie. Tai sitten voi hakeutua esimerkiksi puoluelehteen töihin.”

Myös Aho on huolissaan siitä, kestääkö yleisön luottamus.

Huoli ”aktivistitoimittajista” on paikkasidonnainen, huomauttaa Aada Petäjä. Esimerkiksi Venäjällähän hyvät toimittajat ovat tavallaan aktivisteja.

Petäjä valitsee aktivismin, jos siis journalismin ja aktivismin väliltä sitten pitäisi valita. Mieluiten neljännen vuoden opiskelija ei valitsisi. Ainakaan kuvaajaharjoittelussa Lehtikuvalla ongelmia ei ollut. (?)

Häntä kiinnostaisi tehdä journalismia, joka kytkee ympäristön ja ilmaston esimerkiksi talouteen, politiikkaan, ruoantuotantoon ja terveydenhuoltoon, niitä kun ei tosielämässäkään voi erottaa.

Petäjä on toiminut ympäristö- ja ilmastoliikkeissä, harjoittanut kansalaistottelemattomuuttakin. Päädymme puhumaan siitä, että mielenosoitukset ovat osa demokratiaa, eivät sitä vastaan. Silti Petäjäkin sanoo miettineensä, miten toiminta vaikuttaa työllistymismahdollisuuksiin.

”Sanoisin ehkä, että jos se vaikuttaa, niin sitten se vaikuttaa.”

Petäjälle kriisien hillitseminen tuntuu tärkeimmältä, mitä näinä aikoina voi yrittää tehdä.

”Yritän muistaa suhtautua tähän niin, että tuhoutuneella planeetalla kenelläkään ei ole töitä.”

Sanoisin, että luottamusta journalismiin horjuttavat ihan muut tahot kuin objektiivisuuden luonnetta kriittisesti pohtivat journalistit. Ottaisin vakavasti ainakin populistiset poliitikot, jotka syyttävät uutisia valehtelusta sekä rahoituksen hupenemisen, joka kaventaa kenttää.

Minusta journalismi kyllä epäonnistuu jatkuvasti, mutta eri tavalla kuin Ukkolan mielestä.

Ammattikunta on meillä melko yhtenäinen. Objektiivisuuden ihanne jaetaan, vaikka sana onkin mennyt muodista: mieluummin tosin puhutaan ehkä rehellisyydestä tai totuuteen pyrkimisestä, joita pidän ehdottoman hyvinä periaatteina.[i]

Vaarallinen ihanteesta tulee, jos siihen liitetään kuvitelma siitä, että olemme ulkopuolisia. Työtä ei tehdä tyhjiössä, vaan yhteiskunnassa on itsestäänselvyyksiä, jotka ohjaavat journalismiakin.

Liikkeelle voidaan lähteä vaikka siitä, miten täällä eletään yhdessä. Vallan vahtikoiraa kiinnostaa, että ne, joilla on paljon valtaa, käyttävät sitä ”oikein”. Mutta kiinnostaako vahtikoiraa se, että valta ylipäätään jakautuu epätasaisesti?[ii]

Kaikki tietävät, mitä ympäristökatastrofeista sanotaan: uutisissa kerrotaan, että kaiken on muututtava. Sitten taas jatketaan vanhaan tapaan, myös uutisissa. Aihe vaihtuu, eikä maailmanloppu liity mihinkään.

En halua olla osa tällaista uutiskonetta. Viivyttelen maisteriksi valmistumista lukemalla kirjoja, joiden toivon kertovan minulle, mitä muuta journalismi voi olla, jos poliittisuus ymmärrettäisiin ihan eri tavalla. (lähteitä)

Jos ei olisikaan itsestään selvää, että maailma koostuu yksilöistä ja vapaista markkinoista, ja jos siihen mahtuisi isompiakin kysymyksiä kuin se, tuleeko päästökauppaa vai hiilivero.[iii] Sen sijaan ajateltaisiin, että maailma voisi aina olla ihan toisenlainenkin.[iv]

Valtavirrassa oleminen on normaalia, siitä poikkeamista joutuu aina perustelemaan. Sen tietää jo jokainen kasvissyöjä.

Näkemyksiähän ne ovat siinä missä muutkin. Hiljaa oleva vain antaa äänensä nykymenolle. Juuri niin journalismi tekee silloin, kun se ympäristökriisienkin keskellä yrittää uppiniskaisesti pitää kiinni siitä, että on kyllä ihan neutraali.

Väitän, että tästä kaikesta on pakko pystyä puhumaan. Muu olisi älyllisesti epärehellistä, siis tahallisen tyhmää.

"Journalistien täytyy miettiä roolinsa uudestaan maailmassa, jossa ilmaston kuumeneminen muuttaa kaiken."

Näin vapaa toimittaja Sandra Järvenpää kirjoitti vuonna 2022, kun hänen ja Aino Huotarin kokoama Journalismi 1,5 ° -raportti julkaistiin.

Työpari koosti 140 suomalaisjournalistin vastauksista raportin, jonka tavoitteena oli herätellä ammattikunnan sisäistä keskustelua.

Itse Järvenpää toivoo, että tehtäisiin rohkeammin monenlaista journalismia. Kantaaottavaa ja sellaista, jossa sitä vältellään. Hän kertoo alkaneensa arvostamaan sitä perinteistä eli journalismin tiedonvälitysroolia viime vuosina yhä enemmän.

Hän kertoo tulevansa vähän äkäiseksi ajatuksesta, ettei saisi ottaa vapaa-ajallakaan kantaa. Työssä on sitten pelisäännöt, joihin hän luottaa. Työtä pitää tehdä läpinäkyvästi ja tarkasti.

Järvenpää aloitti journalistiikan opinnot Tampereella vuonna 2015. Opiskeluvuosina ja niiden jälkeen hän on kysynyt toistuvasti, mitä haluaa tehdä.

Tukea ihmisarvoista elämää ja planeettaa, esimerkiksi. Tuoda ihmisiä yhteen, lisätä ymmärrystä maailmasta.

Hän työskentelee mieluiten itsenäisesti. Tällä hetkellä kiinnostavat esseet ja pidemmät jutut, joissa on tilaa omaäänisyydelle ja leikittelylle.

”Minulle kyse on siitä, millainen ihminen olen ja millainen työ tekee minut onnelliseksi – millainen maailmassa oleminen sopii minulle.”

Niin sanotusti yhteiskunnallisista aiheista hän kirjoittaa siksi pääsääntöisesti mielipiteellisesti.

”Työnsarkaa kyllä on. Minulla on edelleen tosi paljon mahdollisuuksia sen suhteen, millaista journalismia voin tehdä, vaikka olenkin profiloitunut tiettyjä asioita puolustavaksi.”

Sitäkin tarvitaan, hän ajattelee. Esimerkkinä: Suomessa ei ole kovin montaa myyntimenestyksiä kirjoittaneen Naomi Kleinin kaltaista ihmistä, joka nimittäisi itseään toimittajaksi ja yhteiskunnalliseksi kommentaattoriksi.

Järvenpään mielestä onkin hyvä, että vaikka Ylen Politiikkaradiossa työskentelevällä on, no, politiikkaradiomainen profiili. Kuitenkin on tilaa myös muille, kuten toimittaja-ohjaaja Susanna Kuparisen kolumneille ja poliittisille näytelmille.

Ehkä oma paikka ei olekaan uutistyössä vaan pakinoitsijana?

Olisi Järvenpään mukaan arvokasta, jos jokainen hakeutuisi tekemään journalismia omalla tavallaan. Siten journalismin rajoja piirrettäisiin uudelleen ja selvennettäisiin, hän hahmottelee.

”Tuntuu, että olemme aika arkoja olemaan maailmassa omilla tavoillamme.”

Minä ja kolme kollegaani emme ole samanmielisiä kaikesta. Haastatteluissa huomaan, että jotkin asiat yhdistävät meitä.

Ensinnäkin sanomme, tavalla tai toisella, että haluamme tehdä merkittävää työtä. Miksi kukaan nyt tekisi mitään, ellei parantaakseen maailmaa?

Journalismin pitäisi meistä pyrkiä samaan. Se ei tarkoittaisi journalismista luopumista vaan päinvastoin sen vakavasti ottamista.

Lohdutan nykyisin ensimmäisen vuoden opiskelijoita sanomalla, että pelkäätte turhaan. Ihmisiä niissä toimituksissa on töissä, on siellä tilaa sinulle ja minullekin. Kerron olevani vähemmän varovainen: avaan suuni kokouksissa, kun tärkeät jutut jäävät taas kerran tekemättä, sillä ”ne eivät kiinnosta”.

Tiedän, että se on vain osatotuus. Välttelen lähes kaikkea politiikalta haisevaa, sillä en jaksaisi brändätä itseäni tai metsästää mahdollisuuksia. En luota, että maksaisin esseillä vuokrani.

Vapaana toimittajana olen pitkälti työtön, ja sellaisena tosiaan olen arka.

Pelkään, että pelkoni johtaa hampaattomaan, tylsään journalismiin. Silloin olen vielä huono työssäni, jota kuitenkin eniten haluaisin tehdä – ja nimenomaan hyvin.

Kaikista eniten pelkään sitä, että pelokkaita on paljon muitakin. Silloin sillä on ihan oikeaa vaikutusta.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja toivottavasti ihan pian myös visuaalisen journalismin maisteri.

[i] Ks. esim. Mäenpää, Jenni. 2016. Todeksi tehty valokuva: Objektiivisuuden rakentuminen uutiskuvajournalismissa. Väitöskirja; Pöyhtäri, Reeta, Jari Väliverronen ja Laura Ahva. 2016. Suomalaisen journalistin itseymmärrys muutosten keskellä. Media & Viestintä 39:1, 1–23.

[ii] Tästä lisää ks. Kukkala ja Purokuru

[iii] Kenis, A., & Lievens, M. 2014. Searching for “the political” in environmental politics. Environmental Politics, 23(4), 531–548. https://doi.org/10.1080/09644016.2013.870067

[iv] Poliittisen käsitteestä on kirjoittanut kuuluisasti esimerkiksi belgialainen teoreetikko Chantal Mouffe, jonka ajatteluun en tässä tekstissä syvenny tätä tarkemmin.